02. helmikuuta 2012
En mitään aikaan saa enkä tahdokaan

On taas ollut niin aikaansaamaton viikko että huh huh. Pääsykokeisiin lukeminen ei ole edistynyt oikeastaan ollenkaan, edes silloin kun olen oikeasti jaksanut yrittää. Mikä ei ole usein. Tähän mennessä olen päässyt 2. kirjasta eteenpäin n. 50 sivua, joiden sisällöstä en muista oikeastaan mitään. Mutta toisaalta se olikin jotain yhteyttämisreaktioista ja soluhengityksestä, jotka on vähän sellaista "siis että mitä häh?" -kamaa. En muista enää kemiasta tarpeeksi, että pysyisin niissä täysin mukana. Varsinkin soluhengitys ja se saatanan sitruunahappokierto on AINA ollut mun kompastuskivi. Mitä ei kyllä helpota yhtään se, että mulla on jostain syystä nykyään jotain aivan järkyttäviä keskittysmisvaikeuksia eikä lukemisesta meinaa tulla oikein mitään. Ajatus harhailee koko ajan ja jossain vaiheessa huomaan vaan tuijottavani sivua ilman että edes luen mitään. Tai vielä parempaa, luen samaa lausetta/kappaletta uudestaan ja uudestaan ilman että oikeasti keskityn siihen tai tajuan siitä mitään. Huomaa, että olen opiskelun suhteen pelottavan ruosteessa. Pitäisi kai vaan ottaa se lukeminen silti rutiiniksi ja ankarasti vaan puurtaa tekstiä eteenpäin, niin ehkä aivotkin pääsisi taas jossain vaiheessa mukaan. Turhauttaa vaan aivan helvetisti lukea, kun samalla koko ajan tiedostaa että keskittyminen on nollassa eikä päähän jää mitään. Sitten tekee vaan koko ajan vähemmän mieli tarttua kirjoihin. Varsinkin kun solubiologia ja ihmisen biologia on just ne jutut jotka pitäisi sisäistää kunnolla.
Mutta onneksi mulla on tässä vielä kumminkin aikaa ryhdistäytyä. Toivotaan, että sitten kun (jos?) pääsen eroon tästä toista viikkoa jatkuvasta flunssasta, alkaa pääkin toimia paremmin. Epätodennäköistä, mutta ainahan voi toivoa. Toukokuun loppu ei onneksi kuitenkaan ole ihan vielä huomenna. (Vaikka en kyllä tajua miten nyt voi olla jo helmikuu. Mitä tammikuulle tapahtui?)

Onneksi voin sentään edes sanoa hyvällä omatunnolla ulkoiluttaneeni Omppua joka päivä paukkupakkasista huolimatta. Naama on ollut vaarassa tippua joka päivä, mutta noin tunti on onnistuttu reippailemaan joka päivä. Ja Omppu on niin elementissään että oksat pois. Into vaan yltyy mitä kylmempi tulee, näemmä. Siinä on sitten ah-niin-kiva seistä tien vierellä naama sinisenä ja jääpuikot nenästä roikkuen kun yksi ui sammakkoa lumihangessa. :'3 Ja kavereita näkyy vaan päivä päivältä vähemmän, ei-niin-yllättäen.

Antakaa joku mulle työpaikka.