27. tammikuuta 2011
Hmm.

Aina yhtä yllättävää huomata miten mustasukkainen osaan loppujen lopuksi olla. Ja omistushaluinen, vaikka en ole pitänyt itseäni yhtään sen tyyppisenä ihmisenä. Mutta näemmä tietyissä tapauksessa olen kuitenkin. Eihän se ole yhtään reilua ja vielä vähemmän mulla siihen on mitään oikeutta, mutta... En mä tiedä. Olen idiootti, onhan se jo monta kertaa todettu. Ajatukseni käyvät ylikierroksilla heti jos niille antaa pienimmänkin syyn.

Olen nyt siivonnut keittiön pupujen jäljiltä tänään kaksi kertaa. Jokohan alkaisi pikkuhiljaa riittää? Ihan naurettavaa miten paljon nuo sotkevat - varsinkin Kiku, Ama ja Susu. Mochi on ihanan siisti poika, kuten edellisessä merkinnässä sanoin, mutta nuo kolme muuta (tai ainakin joku niistä, mutta on vaikea sanoa kuka, koska ne on aina yhtä aikaa vapaana) sotkee tuota keittiötä sellaisella antaumuksella että huh huh. Vaikka kyllä Mochikin kakkaa lattialle ihan samalla lailla kun nuo toisetkin. Sen kanssa on vaan huomattavasti helpompi pitää yllä siistiä häkkiä, koska se pissaa vain ja ainoastaan hiekkalaatikkoon, kun taas Kiku, Ama ja Susu pissaavat surutta siihen missä sattuvat sillä hetkellä nököttämään. En tiedä millä ne saisi oppimaan sisäsiisteiksi, ellen sitten muuta koko häkkiä yhdeksi isoksi hiekkalaatikoksi, ja ööö ehkä en kuitenkaan.
Että sen vaan sanon että jos ette ahkerasta eläimen jälkien siivoamisesta tykkää, niin älkää hankkiko pupuja.

Laastari etusormessa on muuten yllättävän hankala kirjoittaa.


25. tammikuuta 2011
Derp-salute!

Haha, aina toi Konstakin syö. Ei ihme että on päässyt tuollaisiin mittoihin. Kuivisaddikti.

...Vau. Päästin ajatuksesta irti ja se katosi samantien. Pää on ehkä hieman vielä unenpöpperössä. Olen nukkunut kaksi viimeistä yötä jotenkin aivan uskomattoman huonosti enkä tiedä edes miksi. Ei omassa sängyssä nukkuminen pitäisi olla niin outoa, vaikka siitä onkin aika kauan kun olen siinä viimeksi nukkunut. On nimittäin ollut yllättävän helppo jumittaa äitin ja Riikan luona viikkotolkulla. Olen ollut siellä käytännössä katsoen joulusta asti, mitä nyt välillä käynyt ruokkimassa kissat ja possut puput. Nytkin olen kotona lähinnä odottamassa että vuokraisäntä tulisi käymään ja ehkä mahdollisesti toivon mukaan tekemässä myös vähän koulutehtäviä. Huonolta kyllä näyttää. On tullut keskityttyä paljon enemmän tuohon Minnin ja mun LockonTieria-peliin - yllättäen.

Ja koulusta puheenollen, on ihan sairasta miten nopeasti tää kaksi kuukautta on mennyt. Ja varsinkin tammikuu. Mitä, pitääkö mun muka mennä parin viikon päästä taas kouluun? Ei huvittaisi yhtään, mutta se johtuu vaan luultavasti siitä että olen taas tottunut olemaan tekemättä mitään ja valvomaan pitkään ja nukkumaan vielä pidempään. Ehkä se siitä sitten kun pääsee taas siihen rytmiin. Vaikka kiinnostusta ei kyllä yhtään lisää se, että koulussa mua odottaa heti ensimmäisenä koulupäivänä alkava pieneläinviikko sekä jossain samassa jaksossa luultavasti kummitteleva kolmas navettaviikko. Eeeeiiii. En tahdo. Hoitoviikot tappaa mut.

Ja vielä randomina ajatuksena: Mochi on kyllä ihana pieni poika kun ei se pissaa ollenkaan lattialle. ♥


11. tammikuuta 2011
Derp!

Moi, olen ihan täysi idiootti. Tämän takia mun pitäisi lukita itseni tynnyriin ja vaan homehtua sinne yksinäni.

Ja miksi olen taas niin uskomattoman saamaton, etten saa tehtyä mitään? Katsokaa kuinka hienosti taas varasin itselleni ajan kampaajalle - mikä mun on pitänyt tehdä jo kuukauden. OH YES TOSI HIENOSTI. Miksi se on muka niin hirvittävän vaikeaa?

Tahdon lapinkoiran.


10. tammikuuta 2011
Missä se päätetään kuka saa sen pienen palan onnea?

Oho, olen taas melkein saanut aikaiseksi kirjoiteltua tänne.

On vähän outo olo. Syyllinen, kai, ja... En mä tiedä, hirveän ahdistunut vaan. Kirjoitin juuri vuodatuksen journaliini, mutta en siinäkään sanonut kaikkea minkä olisin halunnut, koska en pysty. Jos sanoisin kaiken juuri niillä sanoilla joilla haluaisin, olisi liian ilmeistä mistä puhun ja mä nyt en vaan halua että kukaan ainakaan suoraan pystyy sanomaan mistä on kyse.
On se elämä vaan niin väärin.
Ja mulla oli tännekin vähän lisää avauduttavaa saman asian tiimoilta, mutta en enää muista mitä. Paitsi se, että mulla on syyllinen olo siitä, että musta tuntuu tältä. Mutta en voi sille mitään. Mä haluaisin, että voisin olla taas iloinen ja uskomattoman onnellinen, mutta jotenkin asiat on muuttuneet. Mä olen jotenkin aivan satavarma, että olen pilannut tämänkin, eikä vähiten sillä, että uskalsin ylipäänsä olla iloinen ja onnellinen ja luottavainen. Ei vaan pitäisi koskaan luottaa mihinkään, vaikka kuka sanoisi mitä. Lopulta asiat kuitenkin menee pieleen ja kaikki lähtee pois. Niin se vaan menee. On vaan siitä uskomattoman paska fiilis jos tää nyt oikeasti meni näin. Toivon elämääkin enemmän, että saisin jostain merkin (sellaisen, johon mäkin voin uskoa), että luen taas likaa negatiivista sisältöä asioihin ja olen taas vetänyt omia johtopäätöksiä oman huonon oloni takia.

Niin, ja on toinen asia, vaikka muhun sattuukin puhua siitä. Tiuku lähti nimittäin Kissojen Taivaaseen vähän vajaa viikko sitten. Se oli vanhentunut aivan älyttömästi ihan parin viimeisen kuukauden aikana ja meni lopulta siihen, että se ei syönyt eikä hoitanut turkkiaan ollenkaan. Viimeisinä viikkoina Tiuku olikin jo aivan pelkkää luuta ja nahkaa, vaikka kaikkemme yritettiin että oltaisiin saatu se syömään. Sitten meidän kaikissa kissoissa vuoron perään ollut kissaflunssa iski siihenkin ja se raukka meni niin huonoon kuntoon, että syömättömyyden ja turkin hoitamattomuuden huomioon ottaen oli vain paras ratkaisu lähettää se Miirun luokse.
Ja huomaan tätä kirjoittaessani että nyt vasta mä oikeasti osaan itkeä ja surra Tiukua. Toki eläinlääkärikäynti oli yksi elämäni vaikeimpia tekoja ja itkin siellä silmät päästäni, mutta jotenkin se, että me oltiin jo kaikki tiedetty jo aika kauan, että Tiu'un aika on kohta täysi... Vaikka olenkin ollut surullinen siitä ettei Tiukua enää ole, en ollenkaan niissä määrin kuin olisin kuvitellut ja missä pitäisi. En ole juurikaan edes itkenyt, ennen kuin nyt. Ja mulla on siitä aivan järkyttävän huono omatunto, koska rakastin Tiukua enemmän kuin mitkään sanat pystyy kertomaan ja on aivan kamalaa että sitä ei enää ole. Jotenkin vaan... Me mietittiin niin paljon näinä viimeisinä aikoinan miltä Tiu'usta tuntuu ja onkohan sen elämä enää ollenkaan sen mielestä mukavaa, että tavallaan sitten kun se päätös oli tehty, olo olikin kummallisen huojentunut, koska nyt Tiu'ulla ei ainakaan enää ikinä ole nälkä tai paha olla. Ja nyt se on Miirun kanssa, jonka poismenon jälkeen Tiuku ei ikinä ollut enää oma itsensä. Jotenkin vielä sekin, että ton eläintenhoitajakoulutuksen myötä on oppinut ajattelemaan eläimiä objektiivisemmin (enkä läheskään aina arvosta sitä miten aivoni nykyään toimivat näissä asioissa) ja arvioimaan niiden elämänlaatua, ja nyt musta tuntuu että se on ryövännyt multa oikeuden olla surullinen ja itkeä, koska mä tiesin että näin on parasta Tiu'ulle sen nykyisen elämänlaadun huomioonottaen. En tiedä onko tuossa mitään järkeä, mutta siltä musta tuntuu. Enkä tykkää siitä yhtään, koska niin hölmöltä kun se kuulostaakin, mä haluan mieluummin suhtautua eläimiin tunteella kuin järjellä. Varsinkin eläinten kuolemaan.

Nyt pitäisi tilata Tiu'usta paperivalokuva ja kehystää se, samoin kuin Kirpustakin itse asiassa. On pitänyt tehdä se jo kauan, mutta en ole koskaan saanut aikaseksi. Nyt on hyvä tekosyy tilata kaksi samalla.